Ruuvit löysällä, eikä taida olla ihan oikeilla paikoillakaan

Heissuli vei!

Eilinen oli niin kummallinen päivä, että välillä täytyi ihan ääneen nauraa. Sinkoilin paikasta toiseen, tein puoli minuuttia yhtä asiaa, sitten joku toinen napsaisi tarkkaavaisuuden ja olinkin hetkessä tekemässä jotain ihan muuta eikä aikaakaan kun olin kolmannen puhteen kimpussa, lopulta niin että olin poraillut reikiä kaapin seinään ja saanut sillä aikaan kamalan katastrofin nukketalossa, silitysrauta oli päällä, mutten yhtään muisanut että mitä varten, kangasta oli siellä täällä, välillä kävin alakerrassa ihmettelemässä olikohan joku juttu täällä kesken, unohdin ihan syödä kun ei ollut C muistuttamassa, järkkäsin nauhalaatikon ja helmet, kun yritin vältellä järkevien asioden tekoa. Tein siis oikeesti miljoonaa asiaa, enkä oikein mistään saanut valmista. Onneksi olen jälleen alkanut tekemään “To Do” listaa, jota seuraamalla sain edes jotain ihan oikeaakin tehtyä. Mutta ihan ääneen naurettavaa se oli. Ja silti mua väsytti samanaikaisesti.

Läksyjen teko oli hankalaa, mutta niinhän se aina. Koulussa oli, aiheen mielenkiintoisuudesta huolimatta (solun kemiallinen rakenne) ihan kamalan tylsää. Mietin vaan, että mitä voisin tehdä, että aika menis nopeammin. Voi ei, mulla oli joku juttu tohon ajan kulkuun. Ehkä siitä, kuinka lapsena muistan olleeni jollain tapaa enempi läsnä elämässä, ei aika tällä lailla kiitänyt ikään kuin ohi. Silloin siinä oli mukana. Onhan niitä hetkiä vieläkin, sellaisia kun tuntuu, että aika pysähtyy. Hassua, että niitä on sekä huonoja, että hyviä. Kaksi esimerkkiä: poliisit pysäytti kun ajoin punasia päin (mitä mä oon aina täällä jankuttanut:kaikki autoilijat on ku**päitä!) ja toinen siellä Viipuri Koiratarhalla. Eka oli siis paha ja toinen hyvä. On hyvä välillä tunte olevansa jollain tapaa juurtunut tähän elämään, olla hetkessä läsnä, tuntea elävänsä. Kun muutoin vaan kiitää ja taas huomaa kuinka onkin jo elokuun loppu ja sit onkin syyskuun puoliväli ja kohtahan onkin jo joulu ja sun lapses menee ripille. Vaikkei mun lapseni menekään.

Eilen siis porasin jonkun systeemin kiinni nukketaloon, helpottamaan silitystä. Inhoan sitä kun se johto tulee alhaalta, kun silitysraudan johdon kuuluisi tulla ylhäältä. Ehkä tämä sitten auttaa. Vaikka vähän ärsyttävältä sekin vaikuttaa. En kuitenkaan uskalla kiinnittää siihen johtoon mitään lenkkiä, kun se pitäis ommella johdon läpi. Ja niin ei käsittääkseni saa tehdä. Entä teippi? Hmmm…Niin, mutta samalla sain aikaan maanjäristyksen, joka enimmäkseen koetteli yläkerran asuntoa. Siellä itseasiassa seinät siirtyili paikoiltaan, ja tavarat tietenkin sen mukaisesti. ALoin sitten jotain pistään takaisin paikoilleen, kunnes tuli mieleeni, että ehkä nyt oli shyvä hetki tehdä siitä tyttöjen huoneesta mieluisampi. En sitten tiedä vielä mitä tulen tekemään.

Tein kuitenkin eilen Ensimmäisen Mekon! Siis kokeilin sitä mekkoa, josta haluan “nimikkomekkoni”. Tuli ihan nätti, aika kamalaa jälkeä vielä, paljon hiottavaa, mutta pidän mallista. Hihoja en saa kyllä vielä mitenkään onnistumaan. En vaan käsitä miten ne saumat saa piiloon. Yritin jättää  asian hautumaan yön yli, yleensä aamulla ratkaisut on melko kirkkaina valmiita noukittavaksi. Nyt oli taas niin levoton yö, ettei ratkaisua kuulunut. Prkl. Kiinnostaako tietää mikä yöstä teki niin levottoman?

No, kiinnostaako?

Olen pikkuhiljaa saamassa nukkeasioita jonkinmoiseen järjestykseen, kaksi edelleen myymättä olevaa nukkea saattaisivat olla löytämässä kodit, minä olen saanut omia tulevia tyttöjäni maksettua, enkä ole uusia edes tosissani katsellut. Mä en kenellekään ala mitään vakuuttelemaan, kun en niihin usko enää itsekään. Mutta aika tylsä vaihe ollut, tai siis eihän se tylsää ole, muta jos suurin jännite on siinä uuden nuken löytämisessä ja niistä asioista sopimisessa, niin istä ei ole ollut vähään aikaan. Kait. Vähä aikakin on niin suhteellista. (oikeesti, kyllästytän jo itseänikin!) Plaaah, plaaah, plaah. Eilen sitten yhdessä ryhmässä, johon toivoisin saavani porttarin, ihan niinko Kasinollekin voi saada omasta pyynnöstään, oli myynnissä nukkeja, joita ei juuri koskaan tule esiin, ei mitään valmiita tehdastekeleitä, vaan kustomoituja ihanaisia. Yleensä mä en kustomoiduista nukeista juurikaan välitä, toisin kuin 80% harrastajista, vaan tykkään nukeistani sellaisina kuin CWC/Hasbro on ne meille tarkoittanut. Mutta toki tähän on muutamia poikkeuksia: rikkinäisiä tai muulla tapaa epäkurantteja tyttöjä voi korjailla, Tiina tai Vainilladolly custom kelpaisi mulle koska vaan. Ja eilen siis liikkeellä oli kahdeksan Tiina customia! Kaikki ei olleet Blythejä. Yhtään mitään miettimättä laitoin myyjälle viestiä, hintatiedostelua kahdesta minua eniten viehättävästä tytöstä. Koko yön olen sitten sitä tuskaillut, kun olen näitä asioita vihdoin ja viimein saamassa järjestykseen, mutta järkeillyt että kun kerta tälläinen tilaisuus jne. Aamulla kuitenkin pätin, etten voi sitä ostaa. Hinta on niillä varmasti niin kova, etten siihen millään pysty. Asetin kuitenkin itselleni hintarajan, ja niinhän siinä sitten kävi, että pyynti jäi alle sen ja nyt odotan, että siellä Jenkkilässä herätään ja saan kuulla, että kuuluuko nukke minulle vai ei.

Olin ihan innoissani FB uusista ryhmistä, nyt ne on alkaneet ahdistaa. Koko ajan miljoona päivitystä, niihin ryhmiin liittyen. Tulee taas sellainen “pää kääntyy koko ajan johonkin suuntaan” -olo.

xoxo,
Raisa

Translucent beauties


Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s