Suuri Seikkailijatar

Kaikki on varmaan lukenut/kuullut suurista seikkailuista; siitä kuinka uusia mantereita ja kaukaisia kyliä on löydetty. Kuinka sata-parisataa vuotta sitten varakkaat ihmiset matkas kaukaisiin maihin tutustumaan täysin vieraisiin kulttuureihin, ennennäkemättömiin ihmisiin ja kaikkeen kummaan ja eksoottiseen. Ja ne oli kuulkaa todella isoja juttuja. Matkoilla vietettiin jo ihan pelkän matkustamisen hitauden vuoksi kuukausia, ellei jopa vuosia.

Toista on nykyään. Kaikki on käyneet kaikkialla. Safareilla Afrikassa, viidakossa Etelä-Amerikassa, pilvenpiirtäjän huipulla Hong Kongissa, puhumattakaan jostain Thaimaan hiekkarannoista. Maapallon toiselle puolen lentää puolessa vuorokaudessa. Mikään ei ole enää mitään. Kaikki on jo nähty ja koettu. T-paitakin hankittu. Ja tämäkös minua on viime aikoina kismittänyt. Ajatuksissani olisin niin mielelläni ollut mukana Indiana Jones -tyylisissä seikkailuissa, etsimässä jotain uutta ja mystistä. Mutta ei. Kaikki on jo löydetty. Kaikkialla on jo käyty. Ja netti levittää kaiken tuon tiedon meidän eteen napin painalluksella. Kuulemma sellaiseen vauhtiin, että jos kaiken mitä verkkoon syötetään printtais paperille, kasvais tuo paperipino minuutissa 7 metriä, siis pelkästään siitä uudesta tiedosta. Melko huikeeta.

Niin, siis jotenkin toi kaikki tuntuu niin epäreilulta. Meille on kaikki jo niin valmista. Kunnes muistin taas ajatella sitä, mitäköhän ihmiset sadan vuoden päästä ajattelis meistä. Sillonhan ihan varmasti tiedetään taas niin paljon enemmän ihan kaikesta kuin mitä nytten. Just vaikka joku Alkuräjähdys. Mistä kaikki on saanut alkunsa? Mitä reittejä ensimmäiset ihmiset tuli Amerikkaan? Saati sitten kaikki fysiikkaan liittyvät hiukkasasiat, joilla luotais määrättömiä määriä (voiko noin sanoa?) energiaa jne. Meillähän on siis meneillään ihan mieletön seikkailu tälläkin hetkellä. Eikä se, ettei kaikki siihen osallistu tee siitä mitenkään vähempiarvoista. Eihän nekään seikkailut mistä aiemmin puhuin olleet suinkaan kaikille mahdollisia, eikä varmasti edes suurinta osaa ihmisistä koskettanut millään lailla. Niin kuin ei meidänkään nykyiset tieteen saavutukset. Tai siis koskettaahan ne ihan koko ajan, kun melkeinpä kaikki on jollain lailla sidoksissa luonnontieteisiin, muttei suurinta osaa kiinnosta mut kuin ne lopputuotteet.

Joten ehkä tähän olisi sitten tyytyminen. Suuria seikkailuja on koko ajan ympärillä! Harmi, ettei mulla itsellä ole minkäännäköisiä lahjoja noilla aloilla. Kyllä ne kiinnostaa, muttei ole olemassa oikein minkäännäköistä tieto-taitopohjaa johon uutta tietoa ankkuroida. Ja olen laiska ja hidas oppimaan, joten aika mahdottomalta tuntuisi minun osallistumiseni noihin seikkailuihin.

Viikonlopun aikana olen katsonut dokumenttisarjan siitä, kuinka ihminen on asuttanut maapallon. Siinäpä vasta seikkailu. Mutta seikkailua oli myös sarjan tekemisessä. Ja jotenkin sitä katsoessa mua alko naurattamaan, että miten minä haaveilen jostain sademetsissä rämpimisestä ja kylmyydestä/kuumuudesta, kun olen oikeasti niin domestikoitunut kuin olla voi. Pelkään hämähäkkejä, en kestä oikein mitään hyönteisiä iholla, en mitään vieraita kosketuksia (siis just vaikka niitä hyönteisiä, puun oksia, lehtiä tms.) iholla, en kuumuutta, enkä varsinkaan kylmyyttä, pelkään pimeää, en kestä nälkää, en pysty syömään pahaa ruokaa, olen arka, pelkään vettä, enkä varmasti sukeltaisi tuntemattomassa luonnon vedessä, ainakaan mihinkään luolaan. Luolaan en muutenkaan menis, kun pelkäisin, että ahtaan paikan kammo iskis. Ja suuntavaistoni on aivan kamala. Ei kuulosta suurelta seikkailijattarelta. Ainoat hyveeni olisi tiedonhalu, pieni koko ja tietynlainen sitkeys (jääräpäisyys).

Taidan tyytyä muiden seikkailuista lukemiseen. Japanin epäkohdista kertova kirja on tällä hetkellä niin tylsässä kohdassa (vaikka talouskuplan yli loikkasinkin), että aion siirtyä uuteen kirjaan: This Land Is Their Land: Reports From a Divided Nation (2008) – Barbara Ehrenreich. Yhden kirjan tältä tädiltä olen lukenut aiemmin Nickel and Dimed, ja se oli niin hyvä, että melko innolla odotan tätä. Japani kirja oli todella masentava. Kirjan nimi siis Dogs and Demons, The fall of modern Japan – Alex Kerr. Jäin jumiin kohtaan jossa kerrotaan vaikutusvallasta ja etuoikeuksista. Politiikka ei nyt vaan ole mun juttu. Vaikkakin kirjassa on ollut paljon mielenkiintoistakin luettavaa, joka isosti linkitetty politiikkaan. Silti. Ehkä ton jenkkikirjan kälkeen siirryn takas Japaniin, ja loikkaan ton kohdan yli ja luen Retikoille tarkoitetuista lentokentistä. Ihan oikeesti, seuraava kappale on tolla nimellä. 🙂

Mutta nyt tää menee tekeen jotain ihan muuta! Tervetuloa uusille lukijoille!

xoxo,
Raisa

jk. Tuolla aiemmin mainitsin niista safareista ja pilevnpiirtäjistä. Itse en ole käynyt yhdessäkään mainitsemastani kohteesta. Mut silti.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s