Lisää lahjonnasta

Joulu alkaa lähestymään ja sen mukana sitten tietenkin joululahjalistat ja muutenkin kaikki lahjoihin liittyvä. Näistä sitten tyttären kanssa keskusteltiin, tai siis siitä, kuinka myös aikuisia tulee huomioida. Eikä vaan edellisenä iltana, tai vielä pahempaa, juuri ennen H-hetkeä kyhätyllä hökötyksellä/kortilla.

Mun mielestä lapsuuteen kyllä kuuluu tietynlainen omaan napaan tuijottaminen, joka iän/kasvatuksen? mukana alkaa ehkä vähän haihtumaan, ja vaihtumaan myös muiden huomioon ottamiseen. Mutta kyllä lastenkin tulee huomioida muita, eikä vaan olettaa, että aikuiset kantaa selkä vääränä niille lahjoja, ilman, että niiden itsensä tulee tehdä yhtään mitään niille, joilta lahjoja odottaa saavansa.

Esim. kummitoiminta on tästä hyvä esimerkki. Harvapa ajattelee sitä alkuperäisessä muodossaan, eli kirkollisilla ihmisillä niitä jeesusopetuksien eteenpäin viemisenä (eikös se sitä ollut?) tai kirkottomilla tavallaan varavanhempina toimimisena, eli jos lapsen omille vanhemmille sattuu jotain, on kummit valittu etukäteen huolehtimaan lapsen kasvatuksesta. Tai jotain. Mutta ei. Kummit on vaan lahja-automaatteja, ja sä olet huono kummi, jos kypsyt siihen, etkä enää jatkakaan tätä ikiaikaista perinnettä.

Mä olen itse kummi pienelle pojalle, ja kerran kun olin niillä vierailemassa näin tälle ko. nuorelle miehelle tehdyn kuvakirjan (jossa oli siis papereille liimattuja lehdistä leikattuja kuvia – aivan ihana idea!) ja siellä kirjassa oli myös minun kuva. Se tuntu niin hyvälle! Ja siellä ei siis ollut kaikkia sen elämään liittyviä ihmisiä, mutta minä ja toinen kummi ja tais olla äiti ja iskä, ehkä isovanhempiakin. Mutta siis myös minä. Ja sillä opetetaan pojalle, että maailmassa on virtahepoja, sateenvarjoja, leijoja ja kummitätejä 🙂 Ja kyllä mä itse ainakin usutan lapsiani aina tekemään jotain myös kummeilleen lahjaksi. Pinzula saattaa kyllä omalleen älytä tehdä ihan itsekin, esim. häälahjan se halus tehdä. Ja se on kuulkaa hienoa se! Hapsimakkara ei sitten taas toisaalta millään meinaa huomioida yhtään ketään. Se ihan oikeesti lähtee kouluunkin aamuisin sanomatta yhtään mitään…

Niin, siis oikeastaan mun pointti on se, että myös aikuiset rakastaa lahjoja. Jos ihan pieni lapsi on saamistaan leluista haltioissaan ja saattaa jopa hihkua ja taputtaa käsiään ja taas toisaalta teini on hyvillään ja ehkä jopa vähän hymyilee, niin kyllä aikuinenkin on aika lailla riemuissaan. Tai siis pitäis olla. Mä en voi ymmärtää mikä meitä pidättelee? Kun mä oon oikein riehakkaalla tuulella, ja saan silloin lahjoja, niin kyllä mäkin saatan hihkua, ja ehkä jopa pikkase taputtaa käsiänikin. Tietenkin jos oon allapäin, tai sellasessa typerässä kuopassa, niin saadessani lahjoja käyttäydyn ehkä sitten enempi teinin tavoin. Mutta kyllä lahjat ilahduttaa, aina. Ennen kaikkea se, että joku huomioi sinua, joku jaksaa nähdä vaivaa ihan vaan ilahduttaakseen sinua 🙂 Kurrrr. Ihanaa!

Jotenka olen ottanut ihan sydämen asiaksi opettaakseni edes omat lapseni lahjomaan minua oikein toden teolla 😀 Eikä. Mutta siis sitä kuitenkin, että jos odottaa saavansa muilta jotain, saa kyllä itsekin sitten vuorostaan tehdä muille vastaavasti. Jos haluu saada on pakko antaa 🙂

Miten muilla, vieläkö jaksatte innostua lahjoista? Saamisesta? Antamisesta?

xoxo,
Raisa

Ja tässä vielä mun lahja teille: Hyrrän loikka 🙂

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s