Viikon Ostos, 12

Tähän oikeastaan kuuluisi Toukokuun Vegan Tuck Box, mutta kun olen siitä jo niin monasti puhunut (täällä, täällä,  täällä, ja vaikka täällä ) niin ehkä kaikki ne, jotka saisivat täältä sen inspiraation ko. herkkulootan ostamiseen ovat sen jo saaneet ja sanani kaikuisivat kuuroille korville, joten jälleen vuorossa henkisen kasvuni ylistystä.

Pahoitteluni. Koko elämäni pyörii nyt tämän ihmeen ympärillä. Kirjoitan siitä sivukaupalla kirjekavereilleni, puhun siitä puhelimessa äidilleni, jota yritän saada mukaan samaan veneeseen (turhaan, ja turhautuen), ajattelen sitä herkeämättä, vaivaan sillä työkavereitani, riivaan sillä perhettäni. Koska se nyt vaan on niin ihmeellistä!

Niin pitkään kuin jaksan muistaa olen aina ollut hyvin kiintynyt tavaroihin. Se, että varhaisnuoruudessani menetin kaiken tulipalossa ei varmasti ole helpottanut tätä kiintymistä yhtään. Päinvastoin. Olen käyttänyt mielettömän paljon aikaa ja mahdollisesti vielä enemmän rahaa, energiasta puhumattakaan haaliessa lapsuuteni leluja takaisin.

Ja nyt, kuukausi tai pari sitten, jokin on loksahtanut kohdalleen. Liekö ollut joku viimeisin ostamani tavara, joka ollut se puuttuva linkki vai mikä, mutta minä en enää tarvitse lapsuuttani takaisin.

No, jotta voisin kirjoittaa aiheesta vielä monet kerrat eipä kaluta sitä vielä loppuun, vaan mennään asiaan. Viime viikon parhaaseen poistoon. Barbien tavaroihin.

Barbiet ovat aina olleet iso osa elämääni. Tai no, ei aina mutta kuitenkin, usein. Kun muutin ensimmäiseen omaan asuntooni (kämppiksen kanssa) ensimmäinen asia, jonka ensimmäisenä iltana asunnolle vein, oli Barbien vuodesohva. Parikymppisenä, lähtiessäni kesken kaiken Au Pair vuoteni keskeltä takaisin kotiin, viimeinen asia jonka Amerikasta ostin oli lumilauta-Barbie. Olen aina haalinut Barbien tavaroita, kirpputoreilta, kavereilta ja aina säästänyt kaiken. Vihdoin ja viimein aarteeni pääsivät kunnon käyttöön, kun kymmenisen vuotta sitten ostin ensimmäiset Re-ment aarteeni Japanista ja halusin rakentaa niiden ympärille talon. Ja sinne Barbien tavaratkin pääsivät. Kunnes kävivät aivan liian kömpelöiksi.

Tytär ei koskaan oikein innostunut Barbeista, ja minullakin katse kääntyi kohti Blythe nukkeja. Barbiet jäivät, mutta osa heidän tavaroistaan kävi edelleen nukketaloon. Mutta enemmän ja enemmän niitä siirtyi vintille, kaiken muun rojun sekaan. Pari vuotta sitten vintin siivosin, mutta ei olisi tullut kuuloonkaan tehdä Barbien tavaroille mitään, sillä nehän ovat lähes tulkoon pyhiä.

Kunnes kasvoin isoksi ja kaikki sai mennä. Aarteeni päätyivät nuoren neidin leikkeihin, ja mikä olisikaan sen oikeampi sijoituspaikka? Aivan mahtavaa, että pääsivät jälleen leikittäviksi!

Argh! Päätin tehdä juuri tämän postauksen, koska tiesin, että mulla olis kuvia tähän. Koska olin ottanut siitä poislähtevästä läjästä kuvia niiden ostajalle. Mutta koska olen niin tehokkaasti tyhjentänyt myös digitaalisia rojuläjiäni, niin eihän mulla niitä kuvia enää ole…joten nämä kaksi, jota satuin Barbie hakusanalla löytämään.

Mun on jotenkin hankala saada sitä uskomatonta sisäistä hehkua tarttumaan näihin teksteihin. Yritän kirjoittaa jotenkin järkevästi, jossain järjestyksessä ja kokonaisilla lauseilla, ja sit tuntuu, et jää sanomatta ase, mitä tarkoitan.

Mitä mä yritän sanoa, on se, että kun mä ajattelen vaikka Barbien kauneushoitolaa, joka mulla oli pienenä, mä meinaan pakahtua. Tulee siis joku tosi voimakas tunne, ja jotenkin mä oon käsittänyt sen tunteen tarpeena ostaa se tunteen aiheuttaja. Mut nyt  ymmärrän (koska olen tarpeeksi monta kertaa niitä asioita ostanut), ettei se ostaminen, taikka sen tavaran omistaminen olekaan se juttu. Ehkä se on vaan tunne, joka muistuttaa siitä, kuinka kivaa lapsena oli. Mulla oli ainakin tosi hauskaa, vaikka näin jälkeenpäin ajatellen jäin kyllä aika vähälle huomiolle. Mutta se tarkoitti, että saatoin leikkiä kunnes tipahdin.

Tavaran omistaminen ei kuitenkaan tuo sitä takaisin, eikä tavara muutenkaan tee meistä *mitään*. Se, että mulla on aktivismista kertovia kirjoja hyllymetreittäin ei tee minusta aktivistia. Se, että omistan designer tuotteita, ei tee minusta rikasta. Se, että minulla on laatikkokaupalla leluja, ei tee minusta lasta. (byhyy.) Olen tullut siihen päätökseen, että ostaminen on vain oikotie, laiskan miehen ratkaisu tekojen tilalle. Vähän niinkuin minun ei tarvitse avata suutani, kun jo turkoosi tukkani kertoo minusta paljon. Mutta jos hiukseni olisivatkin luonnollisen väriset jäisi paljon enemmän puheen varaan. Tai niin kuin pikaruoka toimii: oikeasti kehomme tarvitsee ravitsevampaa ruokaa, mutta koska ns.roskaruoka, siis yleensäkin kaikenlainen prosessoitu ravinneköyhdytetty syötävä, maistuu pirun hyvälle, täyttää nopeasti ja on erittäin energiapitoista tyydyttää se meidät tietyllä tasolla huomattavasti helpommalla kuin vaikka couscous-salaatti, joka olisi oikeasti meille se parempi vaihtoehto.Me ollaan vaan niin kärsimättömiä.

Taaskaan ollut päätä eikä häntää tässä jutussa. Mutta yrittäkää itse kirjoittaa ostoksista sellaisen kuukautena, kun olette päättäneet olla ostamatta mitään. 🙂

Tässä vielä se Barbien kauneushoitola. Eikö ole ihana? Tätä en ole onnistunut uudelleen hankkimaan, lähestulkoon kaiken muun kyllä, ja osan myös kavereiden leluista(!). Eikä koskaan ne uudelleen hankitut ole täyttäneet sitä koloa. Ensimmäinen tunne on tosi hieno, mutta se useimmiten haalistuu jo siinä vaiheessa, kun tavaran on saanut purettua laatikosta ja koottua kasaan. Mikä ihmeen muovihäkkyrä tästä on tullut? Ei se lapsena ollut tämmöinen. *pettymys* Mutta tässä salongissa on vielä taikaa jäljellä, ja niin haluan sen pitääkin.

14.jpg

Näihin tunnelmiin…

xoxo,

Raisa

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s