Liian hyvää ollakseen totta?

Heips! Keksin tässä taannoin “punaisen langan” toiselle, sille englannin kieliselle, blogilleni! Ostin (ainoan!?) vegaanisen japanilaiseen ruokaan keskittyneen kirjan, Kanshan, ja päätin kahlata kirjan läpi, siis kokeilla jokaikisen reseptin ja reportoida siitä blogissani, resepteineen kaikkineen. Tein päätöksen ennen kuin olin kirjaan sen syvemmin perehtynyt, ja nyt ihmettelenkin mistä hitosta saan esim. tuoreita bambunversoja taikka suolattuja kirsikankukkia?? No, ei auta kuin yrittää. Innostuin kuitenkin aiheesta ihan tuhottomasti ja tilasin jos jonkinmoista tuotetta ympäri maailmaan, tai no, Japanistahan ne ensimmäkseen oli, mutta Englandian kautta tulevat. Tilasin myös siemeniä!! (tää on niin mua ja niin “tätä” vaihetta!) Siemeniä, että voin itse kasvattaa mitzunaa ja mitsubaa ja retikkaa ja vaikka mitä. Siis tollasia japanilaisuuksia. Ihan eri asia onkin sitten, että kasvaako ne meidän leveysasteilla. No, minä yritän! 🙂 Tilasin muuten aimo läjän karkkia. Oikeesti niitä ei varmaan edes paljoa ollut, sillä Japanilaisilla on kurja tapa tunkea maitoa useisiin koviin karkkeihin, ja melkeinpä kaikki pehmeät karkit sisälsivät (maidon lisäksi) liivatetta. Mutta melkeinpä kaikki vegaaniset karkit tilasin. Mikä on siis ihan tyhmää, mutta ah! Niin ihanaa!! Tilasin mm. tupakan muotoisia karkkeja (ei niitä suklaisia, mitä pienenä ostin Kanarialta, vaan kovia karkkeja) sekä värikynän muotoisia ja värisiä hedelmäkarkkeja. Multa aika ajoin unohtuu lisäaine ja kaikki “tekoaine” kammoni, ja niin tai käydä vähän nytkin. Niin, siis muuten se kirja vaikuttaa olevan 100% puhdasta ruokaa, tehdy miedosti ja pehmeästi ja silleen. You know, tosi ylevää japsiruokaa. Joten läheskään kaikki tilaamani asiat eivät sitten liittyneetkään tähän projektiin. EHKÄ johonkin toiseen. Niin, japanilainenkin ruoka on todella herkästi täynnä!! kaiken maailman lisäaineita ja epäruokia. Ja niiden(kin) kanssa saa olla tarkkana. Mä taisin vähän unohtaa. Niin, tämä siis siitä englantilaisesta blogistani. Tarkoitus ei olla kirjoittaa siitä näin paljoa. Ja meinasinkin unohtaa alkuperäisen syyn siitä tänne ylipäätään kirjoittamiselleni. Hop!

Tällä blogilla ei edelleenkään ole sitä punaista lankaa. Jos haluatte punaista lankaa menkää lankakauppaan! Tänään kirjoitan itsestäni!

Joku ehkä saattaa muistaa, kuinka minä rakastin olla työttömänä. Ja olihan se kivaa, kun ansiosidonnaisen turvin sain kökkiä kotona ilman huolen häivää. Rahasta ei juurikaan ollut huolta, ehkä sen käytössä olisi sopinut olla huolellisempi ja fiksumpi, mutta muutoin se puoli oli ihan ok kunnossa. Minua ei hetkeäkään vaivannut älyllisten stimulanttien puute, elämäni “tarkoituksettomuus”, päivieni sisällöttömyys eikä ainakaan huoli siitä, että miten työssäkäyvät ahkerat ja hienot ihmiset jaksavat ylläpitää kaltaisteni lurjusten elämätyyliä. (kiitos muuten kaikista niistä nukeista ja Japaninmatkastakin, jotka tämän yli kahden vuoden työttömyysajanjakson aikana olen saanut haalittua! Olette ihania, ja tämä maa tarvitsee teitä! Ja teidän panostanne!) Niin, minusta oli siis todella kivaa olla jouten, ja stressitön.

Mutta! Nyt minulla on työpaikka! En ole enää työtön. Olkoonkin niin, että työsuhteeni on vain vuoden loppuun, ja osa-aikainen. Nyt minäkin kannan korteni yhteiskunnalliseen kekoon! Palkkani on pienen pieni, jopa pienempi kuin ansiosidonnaiseni oli! Ha! Mutta! Minä nautin työstäni!! Englanniksi voisin sanoa jopa I love my job!, mutten sentään suomeksi. Ihan oikeesti, töissä on kivaa. Jopa niin kivaa, että pelkään sen loppuvan. Siis kaiken tämän hauskuuden. Niin, että jossain kohtaa huomaankin inhoavani työtäni, työmatka tuntuukin loputtoman pitkältä, työkavereista onkin tullut ihan mälsiä, asiakkaat eivät muuta kuin marise, mallitöiden teko onkin ihan perseestä ja niin edelleen. Älkää ottako minulta tätä nautintoa pois! En muista, että olisin koskaan aiemmin tuntenut näin työtäni kohtaan. Oikeesti. Pidän työkavereistani. (Entisessä työpaikassani inhosin useimpia ihmisiä, joiden kanssa olin pakotettu työskentelemään.) Työmatkani on niin lyhyt, että voin tarpeen tullen vaikka kävellä sinne! (Entinen työmatkani oli 13-15 km.) Pidän esimiehestäni, jopa niin, että kerran töihin mennessäni näin hänet ennen sisäänastumistani ovien takaa ja tajusin hymyileväni! (Viimeisimmän työpaikan kaikki esimiehet ovat “shitlist”illäni, ja heidän näkeminen sai minut voimaan pahoin.) Työni aktivoi aivoja ja saa luovuuden kukkimaan. (Entisessä työssäni olin kuin unessa suurimman osan päivää ja ainoa luova toiminta oli netistä tulostettujen pienten muotilehtien kansien tulostaminen ja niistä lehtien tekeminen nukkekotiini. Tämä tietenkin luvatta.) Askartelukaupassa käy mukavia ihmisiä, heidän ensisijainen tavoitteensa ei ole saada oloani kurjaksi. (Entisessä työpaikassani sain kuulla, kuinka kerjään verta nenästäni, kuinka isääni pitäisi etsiä haulikon kanssa [alunperin, ennen kuin asiat alkoivat mennä päin helvettiä isäni oli pomoni] ja kaikkea muuta paskaa, päivät pitkät.) Nykyisessä työssäni työpanostani ja minua ihmisenä arvostetaan. (Entisessä sain jatkuvasti niin paljon paskaa niskaani, että se osittain täytti jo työpaikkakiusaamisen kriteerit.) Työpisteeni sijaitsee Jumbossa, joka yllättäen onkin aivan ihana paikka. Tätä en olisi uskonut etukäteen, mutta minusta on suorastaan ihanaa olla ihmisten keskellä, kuunnella kovaäänisistä huonoa musiikkia ja haistella läheisen sushipaikan sushiriisiä. Aikuisten oikeasti nautin siitä. (Viimeisin työpisteeni oli erittäin epämiellyttävä tila maan alla, Pitäjänmäen teollisuuskaupunginosassa.) Ja mikä tärkeintä: työni on mukavaa! (Edellinen työnihän oli helvetistä. Ja huomasin juuri, kun kävin pitkästä aikaa katsomassa, että ihan päin helevttiä sillä firmalla meneekin! Alkuperäisistä työntekijöistä, joita muistaakseni oli 15 ei ole enää ketään jäljellä. Kaikki saaneet tarpeekseen siitä roskasta. Suurin osa on kuitenkin edelleen alalla, mutta eri firmoissa. Ja suurin osa yrityskaupan myötä tulleista asiakkaista on myös lähtenyt pois, ja huomasin, että myös kaksi sivukonttoria on jouduttu sulkemaan…hahahhahah!)

Minä siis pidän työstäni. Aika hurjaa. Minulla on kaveri, joka on kertonut nauttivansa työstään  niin, että välillä hengailee työpaikallaan jopa vapaa-aikanaan. Hän kertoi tämän silloin kun olin siellä helvetissä töissä, enkä millään suostunut uskomaan, että sellaista työpaikkaa olis edes olemassa. Mutta uskokaa pois, on sellaisia! Minä voin todistaa!

Ei muuta, täytyy vielä tehdä muutamia toimia ennen kuin pääsen töihin!

Loppuun vielä pieni “iltarukous”: Pliis kemialliset reaktiot ja muut sisälläni, älkää muuttuko niin, että työstäni tulee kamalaa pakkopullaa. Pliis! Minä niin pidän työstäni pitämisestä!

Vielä tiedoksi, että rahan kukutus on lähtenyt jälleen käyntiin…ääk!

xoxo,

Raisa