Where the magic happens

I know I’m kind of an underdog here, with my incredibly cluttered and colorful style. If you even can call that a style. I know that the incredibly beautiful houses that are presented in magazines are all very minimalistic, very white, very clean, airy and very much not like me at all. Even the Etsy frontpage is always very sterile (except for today! At least in Europe it had some touch of color in it! Woohoo!) and I never like it. And I know for sure I’d never ever get my treasuries on it. Mine are always very colorful and messy. 🙂

 I have tried to declutter, and I’ve done pretty darn well at it! I’ve gotten rid of a lot of stuff, but then at some point it starts to get very difficult. For a long time I got rid of one item per day, until recently. Now it’s more like one item per week. The question I ask myself is: Would I buy this again? Like if I didn’t already have it, would I buy it from the store. It’s funny how often the answer is no. But not anymore. My craft supplies are kind of sacred. I mean I don’t need to justify them – I use them to make my crafts and even if I have something I haven’t used for a year (another thing to ask yourself, if you haven’t used it within a year, you should get rid of it) I still might need it eventually. And I almost always do! I love that feeling, when I use up something I’ve had for years and never thought I’d end up using. 

But what about the silly stuff that I “collect”? What about all the little trinkets and toys that I just can’t

stop buying. The stuff that fill my closets and most of all – my wall space. Occasionally I go through some of them and decide I’ll only keep the really cool ones, but still I have hundreds of small items in numerous wall display shelves, mostly in my craft room, but some on the stairway and in my bedroom as well. And in a way they make the already wonky house look even more like a toystore. And not necessary in a good way. 

Sometimes I dream of a elegant white house, with white airy drapes, just few pieces of white furnitures,

tranquility, the sound of whales singing (from a CD), spotless walls, spotless everything. And then I realise I’d get an allergic reaction from all that space and would shiver from the lack of colors. Guess what! No matter how unfashionable it might be, how uncool, how against Etsy’s policies — I like my silly, non-matching colors, broken and dirty toys (actually only few of them are broken or dirty, it just sounds better if I say it like that 😉 and my cluttered craft room. My desk (and the whole room when I get really good/bad) works as a indicator for how creative I feel: When I’m just working on something less exciting the desk stays in pretty good shape, but when I’m feeling super creative and super amazing, the desk and the whole room, from floors to the walls, is really cluttered and filled with piles of fabric and beads and papers and what not. And that is great! Sometimes it gets so bad I have actual layers of projects on my desk. And then I usually end up making some horrible things, like cutting through something I really shouldn’t be cutting etc.

At the moment I’m working on Blythe Sleepsacks. They are so much fun to make! They take a lot of time, but I’m learning how to work faster. Like just few days ago I started gluing the ends of a string I use for zipper pulls, to make it sturdier for the beads. It used to take me forever to get the small beads on the string, but not anymore! And for this project I was able to use fleece that I had tons of just laying around, left from some previous project I didn’t feel like finishing… Last Saturday I had to buy more, though. I’ve made over 30 sacks already, so it was predictable that I would run out of it. 

The sleepsacks get the room only mildly messy, so I’ve managed to keep it pretty clean. So I felt comfortable enough to take pictures. And I actually cleaned it up after that. And made some more mess with fabric spray paints, but that’s another story.

I also like to organize, it’s just that it won’t stay that way for long 🙂

Oh! Before I go, I’d like to say that no matter how messy and cluttered it might seem, I still know pretty well where everything is. 

 “If a cluttered desk is a sign of a cluttered mind, of what, then, is an empty desk a sign?”Albert Einstein.

 

HAPPY HALLOWEEN!

xoxo, 

Raisa

Homo kämppä

Tämä on MINUN Wataruni, kuva TM OUTLOTin.

Ketään ei kiinnosta, mutta kerron silti: Meille on tulossa miespuolinen nukke, Wataru. Ja Wataru on homo. Alunperin Wataru-kun tehtiin Licca-chanin poikaystäväksi 60-70 -luvulla, mutta ainakin viime aikoina Watarut ympäri maailmaa ovat tykänneet vain ja ainoastaan pojista. Niistä otetaan ihan parhaimmat valokuvat! Pläh! Nyt mä aloin miettimään, että onko tää poliittisesti epäkorrektia.

No, jos joku vetää tästä herneen nenäänsä niin voi voi. ELämässä voi välillä ottaa rennostikin ja pitää vaikka vähän hauskaakin, tykkää sitten tytöistä, pojista taikka vaikka nukeista.

Mulla on jo pitkään ollut nukketalossa muutoksia meneillään, niissä asukkaissa ja sitä myöden sitten tietenkin myös asunnoissa. Bakahan joutui muuttamaan lasipalatsin katolle, jotta BL tytöt Holly ja Polly saisivat Bakan entiset asunnon. Seinät siellä tapetoin ja jotain huonekaluja laitoin, mutta en yhtään ole siitä innostunut. Mutta nyt siitä tuleekin Watarun ultra-glitter-mega-makee-tms.-jne. -yksiö. Sitä vois ihan uudella innolla alkaa laittamaan kuntoonkin, ainakin olis jotain erilaista. Ja erilainen on aina kivaa.

En vielä kyllä yhtään tiedä millasen siitä tekisin – ehdotuksia? Mitä siellä ainkain pitäis olla?

Mutta mutta! Annoin itselleni 45 minuuttia aamupalaan ja surffailuun – aika meni, ja nyt sitten minun vuoro mennä!

xoxo,
Raisa

Viikonloppu, osa x

Kuulkaa! Niin siinä sitten kävi, että minä voitin sen nuken. Tai siis eihän sitä niin sanota, sillä kyllä minä joudun siitä maksamaan täyden hinnan, mutta voitin huudon ja sain luvan maksaa nuken. Ja lähti vielä sillä alkuhuudolla. Eli halvalla. Hip hei! Ja sepäs vasta meikäläistä piristi! Ja innosti ostamaan teippejä, sekä washia (tikulla silmään sitä, joka ei tiedä mitä on washi teippi) että decora-teippejä. Ja ihan oikeaan, jopa huutavaan tarpeeseen. Ei ehkä ne washit, mutta decorat, sillä mulla on ihan vaan muutama rulla jäljellä, ja vielä pari kuukautta sitten niitä oli varmaan toistakymmentä. Ja käytän teippiä paljon. Teipit on ihania. Oli hassua, kun lapset tarvitsi teippiä johonkin, ja mulla oli muovilaatikollinen niitä, mutta tavallisen, kirkkaan teipin paikallistaminen ei sitten ollutkaan ihan niin helppoa. Kyllä sitäkin sitten löytyi.

Joten olen vähän päässyt shoppailemaan, joka lähes aina piristää minua. Ja jotenkin se sai nostettua sieltä kurimuksen kuopasta niin, että nyt, vaikken olekaan jatkanut shoppailua, enkä tunne tarvetta siihen, pystyn taas jatkamaan kepeämmällä ja iloisemmalla tiellä. Eläköön shoppailu!!

Tai no, lauantaina kävin kangaskaupassa ja pistin vihreän setelin edestä pankkikorttia laulamaan. Pääasiassa vuorimateriaalia Blythe pussukoille. Siellä oli myös Bridal -tekoturkista, joka maksoi 79 euroa metri, mutta se oli ehkä maailman pehmeintä ja pörheintä. Melkein kuin samojediä isossa rullassa. En ostanut sitä. Ja sunnuntaina ostin jotain skräppikamaa, siitä vielä myöhemmin.

En haluais kuulostaa ihan niin pinnalliselta, kuin miltä saatan. Tai siis ehkä se onkin vaan teidän korvissa/silmissä/ajatuksissa miltä mä kuulostan, mutta siis vakaasti (tulipas toi nyt vahvasti sanottua! En vakaasti usko, mut jotenkin kuitenkin) uskon siihen, että alakulon ollessa tulossa ihminen itse pystyy vielä jotenkin vaikuttamaan siihen, niin että joku pieni pomppu ylöspäin (olkoonkin vaikka jotain niinkin pöljää kuin shoppailu, tai vaikka hurvittelu tms. kunhan siitä ei seuraa mitään henkistä krapulaa) voi auttaa vaihtamaan suunnan ylöspäin. Tai siis edes tasaiselle maalle sieltä alamäestä. Kunhan vaan tosiaan keksii mikä se pomppu vois olla. Mulla se oli siis pitkään ja hartaasti odotettu Goldie, jota seuras teipit, kangas ja perjantaina olleet Halloween -juhlat, jotka sai meidät ihmisten ilmoille ja sit vielä eilinen pikatrippi Tampereelle skräppäämään 😀

Tunnen oloni aivan kuin uudeksi ihmiseksi verratuna vaikka viikontakaiseen Raisaan 🙂

Perjantaina oli siis kaverin Halloween bileet, joihin meidät oli kutsuttu. Esimurkku Pinzago ei halunnutkaan tulla mukaan, ja se oli tosi ärsyttävää, kun siellä olis ollut paljon muitakin lapsia/nuoria. No, ihan sama. C pukeutui hevariksi ja mä olin sitä mieltä, etten pukeudu ollenkaan, koska se oli vapaaehtoista eikä mulla ollut oikein mitään ideaa. Jotain kokeilin, muttei mikään oikein innostanut, kunnes keksin, että tietenkin olisin C:n tyttöystävä!

Kemut oli hauskat, söin liikaa sipsejä ja viinirypäleitä. Tanssin kaikkien ihmisten edessä Wii laitteella jotain tanssipeliä, onneksi oli sentään hauska biisi “Time warp” Rocky horror picture showsta. Mä tiedän, että jotkut ihmiset tekee tollasia asioita mielellään, mutta mä olen oikeasti ihan kamalan estoinen ja miten sen nyt sanois, no, ihan mahdoton mitä tollaseen tulee. En ole esim. ikinä, koskaan laulanut karaokea. En edes kaikista kauheimmassa humalassa, vaikka tosi monet kaverit olis kuinka pyydelleet mukaansa. Ei vaan pysty. No, mä sain kauhutehtäväksi kuitenkin tollasen julkisen nolatuksitulemisen ihanan tunteen. Mietin, että kumpi olis nolompaa, lähteä siinä kohtaa kotiin vai tanssia. Jäin tanssimaan.

Ja kuulkaa! Se olikin ihan tosi hauskaa. Meidän ei tarvinnut tanssia yksin, vaan meitä oli neljä kilpailijaa samaan aikaan tanssimassa. En tiedä tanssittiinko me täsmälleen samaa tanssia, kun mä olin niin uppoutunut siihen omaani, mutta se oli siis tosiaan ihan älyttömän hauskaa. Just ton uppoutumisen takia. Johtuen just jostain, mä harvoin pytyn uppoutumaan niin syvälle, että voisin unohtaa ympärillä olevat ihmiset. Ja sitten mä vielä voitin 😀 Mikä oli tietenkin tärkeintä! (tiedoksi niille, jotka ei vielä osaa lukea mua, etten oikeesti tarkota sitä).

Lauantai meni sitten siellä kaupoissa. Ja mitäköhän muuta. Illalla tein pekonia. Hullun hyvää! Ohje täältä 
Sunnuntaina lähettiin aamulla kaverin autolla Tampereelle, me aikuiset ja meidän kolme tyttöä. Pysähdyttiin jossain hassussa kahvilassa ja siitä sitten ajettiin melko lailla suoraa tietä meidän skräppipaikkaan, joka oli Ruokahuone Oliivipuussa tai jotain sinnepäin. Saatiin loistopöytä loistopaikalta. Todella valoisa. Mutta kylmä!

Sain päivän aikana kait kuusi sivua tehtyä, olen tähän oikein tyytyväinen. Lisäksi tein ostoksia (vähän vaan) ja päällystin Blythe -albumini. Siinä on aina ollut kiusallisen ruskeat kannet, nyt on etukansi sentään päällystetty hauskalla Smashbook washiteipillä, jossa lukee teemaan sopivasti “I really really really like it, FAB! I need it” etc. Uskokaa pois, se on hauska.

Meidän naurettavan edulliseen pöytäpaikan hintaan kuului myös lounas, joka tosin tarjottiin aivan liian myöhään, vast ajoskus kolmen aikoihin. Ruoka oli silti hyvää ja vegaaniuteni oli hienosti otettu huomioon. Oli ilo huomata, että meidän n. 20 hlön ryhmästä neljä söi kasvisruoan! Hienoa!

Iltapäivällä viiden aikoihin tapahtuma sitten loppui, tai oli ilmoitettu loppuvaksi, mutta halutessaan sai jäädä vielä ylimääräiseksi tunniksi, siis siksi aikaa, kun sen ruokapaikan pitäjältä meni kaikkien paikkojen kuntoonlaittamiseen. Ja tietty me jäätiin niin pitkäksi aikaa kuin vaan mahdollista 🙂

Oli oikein hauska ja tuottoisa päivä. Loppumatkalla pysähdyttiin vielä Hämeenlinnassa syömässä, kaveri oli etukäteen älypuhelimellaan etsinyt vegaanista ruokaa tarjoavan ravintolan ja sinne se puhelin meidät sitten ohjasi. Oikein herkullinen thaimaalainen ravintola ihan Hämeenlinnan keskustassa. Ja ne annokset, joihin eläinpalasten sijaan otettiinkin tofua, niin suloinen tarjoilija automaattisesti osasi kysyä että tuleeko kananmunaa. Niin, jos siihen annokseen siis kuului kananmunaa.

Että silleen 🙂

Ja kun tultiin takas bileistä, niin auton eturengas hajos moottoritiellä. Jippii!

xoxo,
Raisa

Pinnallista, oih! Niin kamalan pinnallista!

Mistä lie tämänkin kuvan löysin..

Mulla sääret vuotaa verta, kun miehen mielestä oli niin hirveen kamalaa, että yritin talveksi kasvattaa lämmittävän turkin. Niin, se siis melkeinpä pakotti höyläämään ne pois. Ja tietenkin sitten harjoituksen puutteesta höyläsin myös ihoa siinä samalla. Ouch! Ja nyt kirvelee.

Meillä oli melkoinen riita karvoista. Mä vaan en voi käsittää, että miten se, muuten niin täysjärkisen oloinen noissa tollasissa asioissa, on niin vannoutunut sileäsäärisyyden ja kainalokarvattomuuden puolestapuhuja. Se oli siis melkeinpä vihainen karvaisuudestani. Ja minä tietenkin siitä, että minun pitäisi jotian niin naurettavaa ja tylsää kuin luonnollisten karvojen höylääminen tehdä hänen vuokseen. Silloin kun se itse haluaa kasvattaa naurettavan partansa, johon ruoanmurut ällöttävällä tavalla tarttuu, ja joka näyttää ihan hölmöltä, en minä siitä riitaa nosta. Pitäkööt typerät naamakarvansa, jos kerta haluaa. Mutta minä en saisi pitää säärikarvojani? Pinnallista!

Ja sitten se vielä sanoi, että kun muuten olen niin kamalan naisellinen!!! Hahahhahhhaahhhaa! Tästä kertoo kuulemma tatuointini, hiusten värjäys ja värikkäät vaatteet…ahem….just joo. No, arpeutuvia haavoja lukuunottamatta nyt on jalat sileät ja kainalot sellaset ryppyset ja karvattomat kuin niiden “kuuluukin” olla.

Tämä kuva pöllästy ebaysta, tässä Goldie. Goldie on juoppo.

Toinen pinnallinen asia. Olen ollut melko lailla alavireinen tässä nyt ainakin kaksi viikkoa. Silleen, et kaikki on ollut melko syvältä. Mut tänään aamulla heräsin intoa piukeena. Ihmettelin alkuun, et miksi ihmeessä. Sitten muistin. Olen ebayssa huutamassa nukkea. Ja se päättyy tänään! Olen kertaalleen käynyt jo nostamassa huutoani – minun on pakko saada se! 

Ja kuulkaa, tästä olen saanut nostetta ankeaan arkeeni! Miten kamalan pinnallista onkaan elämäni! Ja tiiättekö mitä muuta? Kaikki marjat on puusta syöty, eikä tilhen tilheä ole pihassa käynyt. Plääh!

Että tällästä tällä kertaa. Illemmalla ollaan menossa Halloweenjuhliin. Kerroinhan jo, ettei meillä ole tänä vuonna em. juhlia ollenkaan. Lapset on liian isoja (mukamas, vaikkakin neiti P on menossa luokkakavereittensa vastaaviin juhliin) ja Hra C ei vaan halua. Ja minähän olen meillä se, joka aina taipuu muiden tahtoon. No, järjestin sitten edes nukkemiitin meille Halloweeniksi. Joten jos koet itsesi nukkeihmiseksi, asut jossain suht lähellä etkä ole saanut kutsua tapaamiseen, ja sellaisen kuitenkin haluaisit, niin lähestypä minua kommentin muodossa, niin eiköhän sinullekin paikka meidän ratkiriemukkaasta seurasta löydy. korostaisin vielä, että kutsu koskee kaikkia nukkeihmisiä, ei pelkästään Blytheihin hurahtaneita. Tänne meille voi tulla niin Pullipit kuin Liccatkin, Momokot ja Barbietkin – pilkattaviksi 😀 Leikki leikkinä!

xoxo,
Raisa

Tämä kuva omasta etsy puodistani. Pussukka kylläkin jo myyty, mutta eikö ole hieno! Luksus versio perussäkeistä.

Varpuset on fiksumpia kuin sinitiaiset ja pari sanaa elämästä

Joudun päivittäin täyttämään kaksi lintulautaa, kun meillä käy niin paljon lintuja ja oravia syömässä. Ehkä tämä olis sittenkin se mun vegaaninen diner?

Nytkin siellä on yks fasaani, kymmenkunta varpusta, orava ja muutama rastas. Varpuset on siitä fiksuja, että niistä yksi on lintulaudalla ja viskoo siemeniä alas, ja maassa sitten odottelee nälkäinen parvi taivaalta tulevaa siemensadetta, siinä kun tali- ja sinitiaiset käy hakemassa yksi kerrallaan siemenen ja pyrähtää kauemmas sitä syömään ja sitten odottelevat taas vuoroaan.

Mä en tiedä mikä on mulla meneillään, mutta olen aika *jotain*. Tässäkö tää elämä nyt on? Jotenkin musta tuntuu, että elämää olis ihan kamalasti mainostettu, silleen et tulee tunne, et sen olis oltava jotain ihan älyttömän hienoa. Sellaista kuin elokuvissakin, lämpöistä ihanaa ja kodikasta. Kylmäkin tuntuis raikkaalta ja sellaiselta, joka antais luvan käyttää (mukamas) ihania huiveja ja hattuja, eikä koskaan sellaiselta joka vaan ja ainoastaan vituttaa.

Kaikki päivät on suht samanlaisia, mielekkyydestä ei tietoakaan. CD-soitin ei toimi, eikä radiokanava pysy kohillaan. Tulevaisuus ahdistaa. Radiosta, silloin kun ei mene hermot siihen rätinään kuuluu välillä biisi, jonka sanoissa puhutaan siitä, kuinka elämässä on tärkeintä tehdä listoja Hämähäkkimiehen vihollisista. Ja just tohonhan se on mennyt. Ei siinä, emmä tiedä mitä sitten pitäis tehdä, mut ei nyt ainakaan jotain noin älytöntä. Ihmiset rakentelee jotain musiikkilistoja päivät pitkät, aakkostaa niiden DVD elokuvia, pätee jollain nippelitiedoilla. Ja sitä kutsutaan elämksi. Ja edelleen korostaisin sitä, ettei tämä missään tapauksessa ole hyökkäys ketään kohtaan. Paitsi ehkä elämää. Omani nyt on ihan joku surkeuden huippu. En edes kehtaa kertoa miten omaa elämääni välttelen.

 Siis ihan aikuisten oikeesti – Tässäkö tää nyt on?

Olen kuitenkin ommellut, aika paljonkin viimeaikoina. Ja hyvin järjestelmällisesti, jopa tehdasmaisesti. Ja saanut paljon aikaiseksi. Ennen kaikkea siis niitä Blythe pusseja. Ne menee kuulkaa hyvin kaupaksi 🙂 Ja mikä parasta, usein ihmiset ostaa niidne mukana sitten jotain muutakin 😀 Mä kerroin siitä nukesta, jota en aio ostaa. Mutta kerroinko siitä toisesta, josta olen haaveillut jo pitkän aikaa, Goldiesta. Se olis nyt myynnissä, Euroopassa vielä. Ja kelpo hintaankin. Pari päivää vielä odotettava ja sit nähdään kuinka kävi.

Eipä tässä sitten muuta. Kiitos kun jaksoitte lukea.

Raisa

Nyt se selvis…

siis kaikki Ristoon liittyvä kummallinen käytös, jähmettyneet hetket, jatkuva mmmmm -huokaukset.

Eilen illalla saatiin tietää, että Risto on kuulunut Venäjän Kuninkaalliseen Laivastoon ja niillä seikkailuilla päätynyt sitten Jamaicalle. Jamaicalla se on rannalla tavannut jonkun rastafarin, joka on myynyt sille kookospähkinän. Niistä oli sitten tullut kavereita, kookospähkinästä kookosmaitoa lipittävästä Mmmmm-Ristosta ja siitä pipopäisestä päivettyneestä rennosta miehestä. Laivasto meni menojaan, ja Risto jäi rannalle maitoa litkimään. Aurinko paistoi ja elämä oli ihanaa.

Kunnes laivasto palasi hakemaan loikkaria. Meinasivat lähettää Riston Siperiaan työleirille, mutta armahtivat ja sen sijaan sulkivatkin tarhalle Viipuriin. Josta se sitten meille päätyi.

Ollaan nyt pari vuotta ihmetelty, miten Risto aina välillä jähmettyy, ihan kun sillä ajatus katkeais ja se vaan unohtuu tuijottamaan tyhjyyteen. Ja usein levätessään se huokailee jotenkin niin kaihoisasti ja silti tyytyväisenä Mmmmmmmmm. Nyt tiedetään mistä on kyse. Se muistelee päiviään Jamaican porottavan auringon alla, kaislamatolla pötköttelyä ja kookosmaidon ihanaa makua.

Voi Risto.

Melkein kokonaan tekopirteä postaus

Jotenkin ihan kökkö viikko, tai kaksi, tai kuukausi tms. takana, mutta tästä huolimatta aion tehdä iloisen (teeskennellyn) postauksen.

Ensiksi iloista asiaa ruoasta. Eikä tarvii edes teeskennellä. Muutama ilta sitten tein ihan käsittämättömän hyvää “japanilaista” ruokaa.  “Katsu” leikkeitä, kaalisalaattia ja riisiä. Enkä ottanut kuvaa. Jännitti kovasti, useastakin, tai no – kahdesta, syystä. Meillä oli lapsivieras syömässä. Se on aina kuumottavaa, kun lapset ei yleensä ole innoissaan meidän kummallisista ruoista. Kerroinko tytöstä, joka oli oksentamaisillaan porkkanoista hernekeitossa? Sen mielestä oli ihan käsittämätöntä, että hernekeitossa olis porkkanoita. Masentavaa. No mutta, siis nyt tarjosin näitä juttuja, joita en ollut aiemmin näillä nimenomaisilla resepteillä tehnyt ja sitten kun kävi vielä niin, että seitan, jota mun piti siihen katsuun tehdä (katsu on siis perinteisesti sian lihaksista leikeltyjä paloja, jotka leivitetään ja paistetaan öljyssä ja tarjotaan tonkatsu-kastikkeen kera) olis kestänyt yli kaksi tuntia ja mä aloin kokkaamaan joskus kuuden aikoihin…Niin, ajattelin sitten kypsentää sen eri tavalla ja vaan toivoa parasta. Kaalisalaatissakin oli ihan hirveesti kaalia ja joitakin aineksia, joita meillä ei ollut, jotka jouduin sitten korvaamaan muilla, enkä yhtään tiennyt tuleeko mistään muusta kuin riisistä hyvää. Ja saateri, se oli ihan saatanan hyvää! Seitan ei ollut yhtään kosteaa, vaan just sellasta älyttömän rapeaa, olematta yhtään kuivaa. Just täydellistä. Ja lapsivieraskin tykkäs 😀

Eilen sitten halusin viedä Herra C:n ulos, mutta koska sitä ravintolaa ei vielä ole olemassa mihin halusin sen viedä joduin soveltamaan. Tein sen ravintolan kotiin 🙂 Tarjolla oli oluttaikinaisia sipulirenkaita, mustapapupihvejä hampurilaistyyliin ja spesiaalilimut.Ihan älyttömän hyvää. C sanoi, että sipulirenkaat ehkä parasta mitä koskaan tehnyt.
Tossa lautasella muuten pieni nokare siitä aiemmin kertomastani kaalisalaatista, joka siis sekin oli hyvää ja sopi hyvin rasvaisten leikkeiden kanssa.

Sitten niihin väkisin kaivettuihin asioihin. Raha. Olen ollut maailman tylsin, mitä tulee raha-asioihin! Ja tylsähän siis aina tarkoittaa vastuullista ja harkitsevaa, hiljaista ja harmaata. En ole ostanut mitään, en ole törsännyt, enkä pistellyt menemään. Yhteen nukkeen säästin, kunnes yksi yö vaan tajusin, etten sitä tarvitse. Enkä halua sitä tullijännitystä ja harmistusta. En ole näitä nykyisiänikään ennättänyt hoivata ja kuvata. Johon on kyllä tulossa ihan muutaman tunnin päästä muutos, kun mennään kaverin kanssa Kaivariin kuvaamaan tyttöjä 😀 Mutta siis, olen hienosti saanut kirittyä. Tai no, en vielä. Mutta siis ajatuksissani jo. Ja kun tilille on tullut rahaa, niin se ei ole tarkoittanut sitä, että se olis ihan saman tien sieltä kadonnut kaiken maailman rästien makseluun. Tai no, on se melkein. Mutta olen kuitenkin kartalla raha-asioistani ja ne ei tällä hetkellä ahdista yhtään, vaan päinvastoin tuovat jopa mielihyvää.
Postimerkkejä tilasin. Ja eilen koruosia. Kankaita olin tilaamassa, mutta ajattelin, että käytetään nyt noi mitä on. Vaikkakin nyt kun teen noita Blythe pussukoita, niin tarvii aika lailla erilaisia kankaita. Olen muuten saanut ihan hillittömän määrän aiemmin huiveja (älä kysy!) varten ostamaani fleeceä käytettyä loppuun asti. Hiukanko siistiä!?! Nyt sunnuntaina saan laittaa taas YTK:lle (mikäli se nyt oli sen nimi) sen “apuraha-anomukseni” ja en yhtään sitä ole odottanut. Toisin kuin viime kuussa, jolloin laskin tunteja, minuutteja ja lopulta ehkä jopa sekunteja siihen, että sais sen pistettyä eteenpäin ja sit ne muutamat päivät, ennen kuin se raha tuli tilille oli sellaista varjoissa luikkimista, ettei velkojat vaan huomaisi…Nyt on siis ihan eri ääni kellossa! Ja se on kuulkaa hienoa se!

Oikeasti asiat on siis hyvin, minulla taas joku juttu meneillään. Viime yönä joku yritti puukottaa mua, meillä kotona, joten onneksi oli veitsetkin meidän veitsien mukaisesti niin tylsät, ettei niillä muuta saanut aikaiseksi kuin pienet nirhaisut. Minä sain veitset itselleni, mutten kuitenkaan halunnut vuorostani sitten iskeä minua puukottanutta, joten löin häntä (nainen, jonka lapsi huusi vieressä) veitsien kädensijalla päähän.

Niin, loppua kohden tajusin, ettei tämä läheskään kokonaan tekopirteä ollutkaan. Tätä kirjoittaessa facebookharmitus laantunut ja nyt hyvillä mielin lähden laittamaan nukkeja valokuvauskuntoon 🙂

xoxo,
Raisa
j.k. Ihanaa, ja ihanan sekavaa kun on syysloma!

Miksi purkaminen vie sata kertaa enemmän aikaa kuin uuden tekeminen?

Miksi on helpompaa tehdä vanhoja asioita (väärin) kuin uusia asioita (oikein)?

Paidan poisottaminenkin on helpompaa suunnitelman kanssa

Oikeesti, olen ommellut alkaneella viikolla aika paljon, tai ollut siis yläkerrassa ja yrittänyt ommella. Koko ajan menee joku pieleen ja joudun purkamaan. Ja purkaminen on ihan älyttömän hidasta. Ja siitä tuli mieleen, että eikös sen energian tulis olla jollain lailla vakio? Hmm. Vaan eikös siihenkin mene energiaa, kun se ompelukone tehdään ja ompelukone itsessäänkin käyttää energiaa. Joten kyllähän siihen purkamiseen tulisikin kulua enemmän energiaa, kuin ompelukoneella surrutteluun.

Entä sitten vaikka siivoaminen jonkun täystuhon jäljiltä? Jos ajatellaan, että pyörähtää tavarapaljossa huoneessa, ja siellä asiat lentelee. Se on hauskaa, eikä energiaa juuri kulu, mutta sitten kun sitä täytyykin alkaa siivoamaan niin hauskuus on kaukana ja energiaakin kuluu ihan väsymiseen asti. Miksi?

Ilman suunnitelmaa siihen saattaa jäädä jumiin.

Entä joku juopottelu ja sitten krapula? Tupakointi ja sen lopettaminen? Ensin tosi hauskaa ja helppoa ja sitten ihan kamalaa.

Entä sitten vanhojen virheiden toistaminen. Siis se, kuinka paljon helpompaa on tehdä aina vaan sitä yhtä ja samaa, kulkea niitä samoja raiteita pitkin, aina vaan, vaikkakin ne veis umpikujaan. Kuin se, että vaihtaiskin suuntaa, jonka päätepysäkistä ei ehkä oliskaan varmuutta, mutta ainakin se olis oikeaan suuntaan. Miksi sellainen on niin pelottavaa, että se melkein lamauttaa ja saa pupun pöksyyn? (puput on kyllä ihania.)

Mä sain kaverilta eilen tekstiviestin, että se oli antanut mun yhteystiedot erääseen paikkaan, jolla saattais olla mulle käyttöä. Joo, ihan kiva. eihän kukaan tollasiin tartu, joten olin ihan huoleti. Ei aikaakaan kun puhelin sitten oikeasti soi. Ja hittolainen! Siellä ei vielä edes alustavasti, mutta jotain sinne päin, tarjottiin työntynkää. Ja jälleen niin, että jos joku ulkopuolinen pääsis määrittelemään mulle unelmahomman, niin se vois olla jotain just tälläistä 😀

No, onneksi aina on Pinkkis.

Mutta, monta mutkaa matkassa ja silleen, joka tapauksessa paniikki on jo iskemässä. Apua! Sehän tarkottais ihan uusia kuvioita, ihan uusia ihmisiä, ihan uusia vastuita ja kaikkee. Kääk! Eikö olis helpompaa vaan kökkiä kotona ja tehdä niitä samoja vanhoja juttuja.

No, aika näyttää. Anteeksi, etten kerro asiasta enempää. Kerron sitten, kun tiedän jotain varmaa, että tuleeko vai ei.

Huh! Meinaspa tämäkin taas unohtua! En tiedä mikä sai mut tekemään muita hommia, mutta olin jo aikeissa suleka koneen ja lähtemään ihan muihin puuhiin.

xoxo,
Raisa

Päivä kaupungilla ja ilta keittiössä.

Pitäis olla ompelemassa ja pitäis kirjoittaa lääkärille/hoitsulle ylös syitä, miksi minusta tuntuu, että diagnoosini on väärä. Mutta tässä mä taas oon. Eikä aamulla edes yhtään tehnyt mieli avata konetta.

Kerroinko? Bilsan kokeesta 9 ja espanjasta 6½! Huh huh! Ei olis pitänyt mennä ollenkaan. Ei siinä että se olis mua masentanut, en ole sitä oikein jaksanut (kirjoitusten?) takia treenata aktiivisesti ja kokeisiin nyt en ainakaan lukenut kun oli muutakin tekemistä (mm. hammaslääkärin innoittamana olen joka ilta joko langoittanut purukalustoni tai sitten sellaisella pienen pienellä hammasväliharjalla ne jyystänyt, ja siihen kuulkaa menee aikaa!). Bilsan ysi oli ihan kiva, mutta myös minimivaatimus.

Tässä jaksossa ehkä vaan kaksi käytävää kurssia, matikka ja espanja 2. Ehkä voisin miettiä maantietoakin, kunhan ei tarvii ostaa kirjaa.

Eilen kävin kaupungilla. Otin yhden nuken ja ison kamerani mukaan. Ja kameralle ison pehmustetun laukun. En ottanut yhtä ainuttakaan kuvaa. Matkan varrella oli paljon kauniita ruskaisia kohtia, mutten malttanut pysähtyä niitä nuken kanssa kuvailemaan, eikä aikaakaan ollut hukattavana. Kun oli siis sovittu tapaaminen. Ja kaupungilla ei ollut ruskaisia puita! Plääh! Enkä tee -kuvia viittinyt ottaa, kun ei ollut seura sellaista, eikä mulla ollut Astridille edes omia teevermeitä mukana. Nähtiin sentään Julia, jolla oli oma uusi nukkensa mukana, ja saatiin meistä (Julian kameralla) yhteiskuva.

Kotiin meninkin sitten junalla, sillä kahvittelussa olikin mennyt melkein kolme tuntia ja minun piti pikaisesti päästä kotiin ruokkimaan pesuettani. Olen jälleen aika innoissani ruoanlaitosta. Johtuen diner innostuksestani 🙂 Perjantaina tein parsakaalipiirakan ja suklaapiirakan maapähkinävoipohjalla, lauantaina  tonnikalattoman vuoan. (C sanoi, että se on tosi “white trash” ruokaa). Ja sunnuntaina “Salisbury-style” seitan pihvit perunamuussilla ja sienikastikkeella. Leipääkin olen leiponut ja juustoa tehnyt.

Eipä kait muuta, täytyy mennä ompelemaan. Ja katsomaan tämänhetkistä suosikkisarjaani Homeland. Vaikka ehkä siltikin tykkään enempi Modern Familystä. En kyllä oikeesti, mutta melkein kummiskin.

Ristolta terkkuja.  Kattokaa nyt miten sen tassu on. Ihme pöljä.

xoxo,
Raisa

Kamalaa tyytymättömyyttä taas

Hassua, olen omasta tyytymättömyydestäni vähän innoissani. Sillä vanhastaan tiedän, että tästä (ehkä) seuraa jotain. Ei kukaan tälläisenä tylsimyksenä ikuisuuksia jaksa. Joten jonkin muutoksen on jossain kohden tultava.

Työttömyys on ihanaa, mutta en kyllä millään jaksais tätä enää. Pitää olla jotain tekemistä. Vaikka kyllähän mä paljon teen ja silleen, mut silti. Tahtois elämälle taas jonkun tarkoituksen. Työn, jolla olis jotain merkitystä. Eikä niin, että istuis jossain yhdeksästä viiteen vaan palkan takia.

Kuva löyty kun googletin diner. Riittääkö creditiksi?

Jos mulla olis rahaa, tai jos en pelkäis (mitä?) niin kamalasti, niin arvatkaa mitä haluaisin!!! Arvatkaa! Amerikkalaistyylisen dinerin. Sen mä haluaisin. Ja siellä tarjottais tosi perinteisiä amerikkalaisia ruokia. Vegaanisisina, tietty. Ja siellä tarjoilijat hymyilis.

En tiedä tarjottaisko siellä arkiaamuisin aamupalaa, mut viikonloppuisin ainakin! PAnnukakkuja ja ranskattaren paahtoleipää. Ehkä raakapuuroa Mr. C:lle ja muille kaltaisilleen. Lounaaksi keittoja, hampurilaisia, ranskalaisia ja mitä muuta amerikkalaista sitten keksisinkään. Jälkkäriksi Twin Peaks tyyliin kaupungin parhaat piirakat. Pirtelöitä ja jäätelöannoksia. Päivällistä siellä ei ehkä tarjottais ollenkaan? Niin, että ehkä se olis auki vaikka seitsemästä kolmeen. Eikä, kun eihän nuoret vois sitten siellä notkua juomassa kolajuomia pillillä. Täytyy hioa tätä vielä.

Mutta ei. Sehän voisi epäonnistua. Ja mitä sitten tapahtuisi. Maailma vähintään loppuisi. Menisi talo alta ja ihmiset pilkkaisivat.

Niin, mutta siis kamalan tylsää täällä taas ja jotain ajatusleikkejä pitää kehitellä. Oikeasti tyytymättömyydestä voi kummuta paljon hyvääkin. Enkös siitä just eilen kirjottanut, että jos me vaan tyytyväisinä möllöteltäis kaiket päivät, niin ei maailmassa mikään muuttuis. Eipä siinä, että kaikki meidän aikaan saamat muutokset aina niin hyviä olis…

Eilen vähän selvittelin raha-asioitani.Sain jotain ihmetemppuja tehden raavittua kaikilta tileiltäni kasaan sen verran, että lainanlyhennys on nyt turvattu. Seuraavana päivän lankeavat vesi ja sähkö ovatkin sitten eri juttu. Mutta ainkain C:lle pitäis tulla rahaa ennen kuin niitä aletaan karhuamaan, joten eiköhän nekin saada hoidettua. Laitoin kaiken paperille, velat ja tulevat rahat. Kyllä se tästä oikeaan suuntaan on menossa, kunhan pysyttelen hyvin kaidalla, nukettomalla polulla. Mutta aikuisten oikeasti mun ei edes tee uutta nukkea nyt mieli. Ompeluissa, koulussa ja lukemisessa menee niin paljon aikaa, etten oikein edes ennätä leikkimään nykyisillä nukeillani. Eds Goldie, se “viimeinen” nukke, joka minun on ihan pakko saada, ei vaikuta tällä hetkellä yhtään niin himoittavalta.

Yleensähän tässä vaiheessa, kun on näin kamalan tylsää viihdytän itseäni tilailemalla netistä ties mitä, uutta ja ihanaa. Joita odotellessa saakin mukavasti jännitettä ihan tavallisen tylsäänkin päivään. Nyt ajattelin ihan vaan kärvistellä tämän tylsän kauden läpi, ilman shoppailua.

On muuten hyvä, ainakin siellä kaaoksen keskellä, kirjata menoja, velkoja ja tuloja ylös. Vaikka se olisi kuinka masentavaa. Ainakin niin pysyy vähän kärryillä, ja jos jotain katastrofaalista on tapahtumassa on siihen paremmat mahdollisuudet vaikuttaa etukäteen, esim. soittamalla vaikka laskun lähettäjälle ja pyytämällä lisää maksuaikaa tms.

Mutta hei, nyt tää lälläri menee yläkertaan ompelemaan. Eilen sain valmiiksi neljän Blythe pussia, joista kaksi päätyi epäonnistuneina omaan käyttöön! Hargs! Miten tylsää!! Fleece on kamala materiaali (ommella ja työstää)! Ennen kaikkea harmittaa, kun niiden tekeminen on niin hidasta ja sit käy noin, että ihan siinä viime metreillä huomaan, että tää on kyllä ihan vinossa. Ei auta. Purkaminenkin on niin mahdottoman hidasta, että aika pian tulee se raja vastaan, missä on nopeampaa tehdä kokonaan uusi kuin korjata. Mutta on ne hienoja! Sitten kun ovat hienoja! Mua pelottaa täällä kerskua myynneillä, kun ties kuka lukee, mutta sanotaanko, että nyt valehtelen, yritän tehdä vaikutusta teihin: 5 min sitten myin kaksi Blythe pussia Australiaan (niitä oli kolme myynnissä), yksi tilaus odottaa, että C kuvaa sen ja laittaa myyntiin, eilen tuli mittatyötilaus kannettavalle kaiuttimelle, samoin eilen meni yksi tilaustyö kaupaksi ja lisäksi oli tullut vielä kyselyä teepussi lompakosta :). Ai nii, ja vielä yksi Blythe pussukka on tilattu eilen :D, ei suoraan kaupasta ostettu, vaan tietystä kankaasta pyydetty.

Ei se tietenkään aina ole näin vilkasta, mutta välillä tää tuntuu ihan oikealta työltäkin. No, jotta jatkossakin tulisi tilauksia ja saisin jotain uutta ja ihanaa kauppaankin myyntiin, niin nyt täytyy jo mennä!

xoxo,
Raisa